Vietin vuoden 2008 alussa kolme kuukautta Villa Karossa, Beninissä. Aika siellä myllersi minua pohjamutia myöten. Hiki nenänpäästä tippuen aloin tehdä stipendiaattien keittiönpöydällä pieniä veistoksia, lintuja. Tunsin löytäneeni veistoksiin oman käsialani. Kuin olisivat linnut lentäneet ulos maalauksistani.
Ajattelin ensin tehdä näyttelyyni lintuparven. Jokaisesta linnusta tuli kuitenkin aivan erilainen. Parhaiten voin kertoa linnuistani runon säkeillä:

”Vaan aina asuu taloamme jokin lintu,
tulevat lupaa kysymättä, joille ei seinä ole
eikä ikkunan lasi
ei verho mikään”

(Helinä Siikala, Pysähdytään, anna kätesi, Otava, 1977)

***
Tutut maisemat ovat olleet maalausteni lähtökohtana. Otan useita valokuvia samasta maisemasta ja valitsen kuvista sellaisen, joka ilmoittautuu tuntumalla vatsanpohjassa, tai joskus sellaisen, joka ei herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa.
Jossain vaiheessa valokuva sitten unohtuu ja hukkuukin työhuoneeseeni. Maalauksessa on silloin jo asioita, joilla on valokuvaa suurempi vetovoima ja joista maalaus lopulta rakentuu. Maalaan kerroksittain, väriä lisäämällä ja pois kaapimalla, luopumalla jo joistain valmiilta tuntuneista asioista. Suostun siihen, mitä voisi nimittää työn omaksi tahdoksi. Maalaus on valmis, kun siltä alkaa tuntua vatsanpohjassa.
Tunnen Beninin ajan vaikuttaneen myös maalauksiini. Ne ovat matkan jälkeen käyneet ikään kuin hiljaisemmiksi.
Maalaan öljypastelleilla, jotka valmistan itse öljystä, vahasta ja pigmenteistä.